27 kesäkuun, 2025
Kun kerron, että työskentelen dramaturgina Grus Grus Teatterissa, ihmiset kysyvät minulta usein ”eli mitä sinä siis teet?”. Kysymys onkin älyttömän hyvä, sillä teatterikentällä on edelleen erilaisia käsityksiä dramaturgin työstä ja työnkuva vaihtelee myös tekijä- ja produktiokohtaisesti. Kerron tässä tekstissä prosessistani Janna Haaviston Varissuo – Ysärin teinisafari -esityksen dramaturgina sekä avaan omia taiteen tekemisen periaatteita.
Vastaan dramaturgin mystistä työtä ihmetteleville: ”autan ajattelemaan”. Dramaturgi Elina Snicker muotoilee työnkuvan: “dramaturgi auttaa kanssakulkijana toisen teosta syntymään, hän havainnoi sitä, miten valittu ja rajattu materiaali on jo järjestetty tai järjestetään kokonaistaideteokseksi niin, että se kantaa toivotunlaista sisältöä.” 1 Tunnistan tämän itselleni erityisen mieluisaksi työtehtäväksi: rakastan sisältöjen ja rakenteen pohtimista sekä osien ja kokonaisuuden suhteen hahmottelua. Käyn tekijän kanssa dialogia, joka tarkoittaa usein kysymysten tekemistä. Tarkastelen materiaalia eri näkökulmista ja ikään kuin testaan sitä ja teatteriesityksessä tutkailen erityisesti tilaa, aikaa ja yleisösuhdetta. Tavoitteeni on auttaa tekijää tekemään tietoisia valintoja. Työskentelen myös kirjailijana ja dramaturgin työ on ihanaa vastapainoa omalle kirjoittamiselleni. Oman materiaalini järjesteleminen kun on minulle yleensä vastenmielisempää: minulla on tekstiin tunnesuhde, joka vaikeuttaa sen avointa ja villiä tarkastelua.
TAITEILIJAN TEHTÄVÄ ON HAVAINNOIDA TODELLISUUTTA
Minulle (minkä tahansa) taiteen tekeminen lähtee todellisuudesta tehdyistä havainnoista. Mietin aina myös taiteen kokijana, että 1) mitä teos sanoo, väittää tai kysyy todellisuudesta, ja 2) millaista uutta todellisuutta teos ehdottaa. Olen aiemmin tehnyt 12-vuotisen uran päätoimisena teatterin opettajana ja huomasin toistavani havaitsemista tärkeyttä. Hoin lauseita: ”taiteilijaksi kasvaminen on havainnoitsijaksi kasvamista”, ”ilman havaintoja ei ole mitään” ja jopa ”havainto antaa kaikki ratkaisut esityksen tekemiseen”! Minua kiinnostaa aina: mikä on taiteilijan havainto todellisuudesta? 2
Kirjailijat puhuvat usein aistihavaintojen tärkeydestä. Aistit yhdistävät meidät ympäröivään maailmaan ja siksi aistihavainnoilla saa lukijan eläytymään tekstiin. Käytän havainto-sanaa tässä kuitenkin laajemmassa merkityksessä. Havainto tarkoittaa minulle asiaa, tapahtumaa, hetkeä, suhdetta tai ilmiötä – oikeastaan mitä tahansa asiaa, johon tekijällä on henkilökohtainen suhde. Teatterintekijät havainnoivat usein erityisesti ihmisten toimintaa ja henkilöiden välisiä suhteita, mutta havaintojen kohde voi olla vaikka lahopuu, kuten Seija-Leena Salon esityksessä Puukalmojen pidot. Henkilökohtainen suhde ei tarkoita omakohtaista kokemusta, vaan sitä, että jokin asia yksinkertaisesti kiinnostaa, vaivaa, häiritsee tai kiihottaa niin paljon, että sitä haluaa käsitellä taiteen keinoin.
Opetusvuosieni aikana näin, miten tietoinen havaintolähtöinen työskentely kirkasti opiskelijoiden esityksiä. Heidän ei tarvinnut keksiä seuraavaa päräyttävää ja uutta ekokriisi-posthumanismi-kapitalismikritiikki-trauma-aihetta, jolla saisi säätiöiden ja rahastojen apurahahanat avautumaan. Kannustan menemään aiheeseen havainnot edellä. Kuningasideaa ei tarvita, tarvitaan vain havaintoja – ja paljon! Ja todellisuus on niin rikas, että havainnot ja sitä kautta aiheet eivä tule loppumaan. Elämme ajassa, jossa tapahtuu jatkuvasti käsittämättömiä asioita, ja juuri taide on alue, jossa tuota käsittämätöntä voidaan käsitellä.
HENKILÖKOHTAISUUS – UHKA VAI MAHDOLLISUUS?
Ysärin teinisafarin lähtökohta oli selvä. Janna Haavistoa kiinnosti Varissuo, ysäri ja teini-ikä – sekä lisäksi, tadaa, Janna Haavisto itse! Grus Grus Teatterin tämän vuoden uusien esitysten teemana on ”henkilökohtaisuus”. Teema herättää itsessäni heti halun vastustaa sitä, sillä onhan oman elämän esitteleminen muuttunut somen myötä normiksi. Toisen aallon feminismista historiaan jäänyt julistus “henkilökohtainen on poliittista” näyttäytyy itselleni nyt uudessa valossa, kun kaikki on koko ajan pelkästään henkilökohtaista. Tuntuu jopa, että identiteetistä on tullut valuutan kaltaista pääomaa internetin huomiomarkkinoilla. Onko elämä muuttunut kilpailuksi siitä, kenellä on isoin trauma ja kuka tekee siitä vetävimmän somepostauksen, kirjan tai podcastin (tai teatteriesityksen)?! Eikö minäkeskeisessä maailmassa oman itsen käyttäminen esityksen lähtökohtana ole siis laiskaa?
Kaikki taide on lähtökohtaisesti henkilökohtaista. Vain minä voin tehdä minun havaintoni. Oman teini-ikäni kirjallinen idoli Pentti Saarikoski sanoi: “Jokaisella on tästä lähtien tämänsä / johon hän täällä on sidottu”. Tämä jokaisen oma “tämä” on uniikki maailmassa olemisen tapa. Opetusurallani huomasin, että opiskelijoille oli luontaista kiinnostua ensin itsestään eli tilanteista, jotka ovat synnyttäneet heissä itsessään voimakkaita tunnekokemuksia. Kutsun tätä havaintoaluetta psykologiseksi laariksi. Myös minä olen aloittanut kirjoittamisen näin: 7-vuotiaana kirjoitin siitä, kun pihan isot pojat kiusasivat minua ja teini-iässä jatkoin luontevasti erorunojen maailmaan.
Pelkkä navanympärysmatkailu ei riitä, jos haluaa tehdä teoksia, jotka kasvavat yksityisestä yleiseen. Kuten sanoin aiemmin: havaintoja täytyy tehdä paljon. Jos ja kun kiinnostuksen kohteena on minä, minää kannattaa tutkia laaja-alaisesti. Löydänkö minän tunnekokemukseen liittyviä asioita, jotka sijaitsevat yhteiskunnallisessa tai globaalissa laarissa? Mikä yhteys minä-materiaalilla on maapalloon? Kaikkein parhaissa taideteoksissa on mielestäni mukana havaintoja universaalista, isojen filosofisten kysymysten laarista. Käsitellään rakkauden, kuoleman ja jonkun ihmisymmärrystä suuremman (kutsutaan sitä vaikka jumalaksi tai energiaksi) kaltaisia asioita ja kysytään esimerkiksi mitä on hyvä elämä, miten kannattaa elää. Ja ehkä parhaimmillaan taide on kilvoittelua ehdottomassa rakkaudessa, jolloin usko maailmasta erilliseen minään hapertuu.
HAVAINNOISTA SUODATTUU AIHE
Kun tapasin Jannan ensimmäistä kertaa Vakken tiimoilta, hän oli valmistellut esitystä jo reilun vuoden. Hänellä oli runsaasti materiaalia, jota oli jo karsittu ja järjestelty. Oli olemassa Vakken alustava muoto, oli kävelyreitti ja käsikirjoitus. Janna teki minulle raakaläpimenon, kävelimme Varissuolla, hän pysähteli ja esitti kohtausaihioita tai kertoi ideoitaan ja improsi. Viipyilimme nuorisotalon pihassa ja tutkimme kerrostalon tolppaa. Koska minun piti päästä materiaaliin nopeasti sisälle, purin käsikirjoituksen ja läpimenon materiaalin ns. lakanamuotoon eli excel-taulukkoon. Käsikirjoitus oli olemassa tekstitiedostona, mutta se ei palvellut Vakkea parhaalla tavalla, sillä puhuttu teksti ei ollut esityksen keskeisin käynnissä pitävä voima. Materiaalin purkaminen visuaaliseen muotoon tuo aina ihanan tunteen siitä, että materiaali olisi hallinnassa. Purin lakanaan puhutun tekstin lisäksi mm. esityksen paikat, Jannan esittämän nykyklovnihahmo Taika Ansa Idén ja yleisön toiminnat. Hahmottelin, miten esityksen ydinasiat eli ysäri ja teiniys näkyivät eri kohtauksissa. Puhuimme musiikista ja Jannan nuoruuden idoleista sekä ysärin ilmiöistä. Kai kaikki tämän tekstin lukijat muuten tietävät, että ysärillä oli tissibaareja, joissa naiset tarjoilivat yläosattomissa?
Janna teki selvän rajauksen, että hän ei tee teosta trauma edellä. Hän korosti, että ei halua tehdä tyypillistä lähiörankistelua. Varissuon “huonon maineen” korostamisessa ei ollut järkeä, koska hän on aina ollut ylpeä vakkelaisista juuristaan. Arvovalinta näkyi konkreettisesti siten, että esityksen reitti ei kulkenut paikkoihin, jotka olivat ysärillä kuuluisia väkivaltatekojen takia.
Yksi tapa etäännyttää minä-materiaalia on yksinkertaisesti aika. Jannan ysärinuoruudesta on kulunut tarpeeksi aikaa, ja teiniyden biojäte on ehtinyt kompostoitua. Kun tutkimme käsikirjoitusta, kohtausaihioita ja muuta materiaalia, Jannan päiväkirjoja ja vanhoja valokuvia, materiaalista suodattui esiin henkilökohtaisia muistoja laajempi aihe, naiseksi kasvaminen. Janna sanallisti esityksen keskeisen ajatuksen: ”ysärillä ei saanut näyttää heikkoutta”. Nykytodellisuus vahvisti havaintomme edelleen ajankohtaisiksi, kun euroviisujen alla mediassa nousi jälleen kerran keskustelu siitä, miten nainen eli tällä kertaa Erika Wikman, saa pukeutua ja viulisti Linda Lampenius puhui ysärin sovinistisuudesta. Ja me ihmettelimme, miten naisen seksuaalisuutta ja nautintoa ei vieläkään voida nähdä iloisena asiana!
ÄKKILÄHTÖ, ESITYKSEN MUOTOINEN MATKA
Jannan teini-ikä, ysäri ja Varissuon lähiö olisivat tarjonneet mitä mehukkaampia muistoja, hahmoja ja tilanteita, mutta kaikkea ei voi käyttää. Materiaalin karsiminen on samalla teoksen muodon synnyttämistä. Tarjoillaanko materiaali yleisölle draamamonologin vai installaation muodossa? Muoto voi syntyä sisällöstä, mutta toisaalta myös muoto ohjaa sisältöön liittyviä valintoja. Ajattelen, että muoto on sitä mikä näkyy ulospäin ja rakenne puolestaan pitää teoksen kasassa sisältäpäin, vaikka joskus rakenne voi olla myös näkyvä.
Grus Grusilla on kehitetty, testattu ja toimivaksi todettu tuotantokehys nimeltä Äkkilähdöt lähelle – Sista minuten. Äkkis-konseptin ehdot määrittelevät muotoa: kyseessä on sooloesitys, joka tehdään julkiseen tilaan. Kaiken rekvisiitan on mahduttava lentolaukkuun ja kestoksi suositellaan maksimissaan reilua tuntia. Konsepti kutsuu ajattelemaan esitystä matkana, jolla arkista ympäristöä tutkitaan turistin silmin. Tavoitteena on, että katsoja palaa esityksestä arkeensa uutena ihmisenä, kuin loman jälkeen. Matka on vain paljon halvempi eikä ympäristöä kuormiteta lentomatkailulla. Vakke tehtiin Äkkis-konseptiin ja muoto lainattiin turismin maailmasta: opastettu kävelykierros.
Vaikka esityksen nimi, Varissuo – Ysärin teinisafari, oli päätetty jo yli vuotta aiemmin, intuitiivisesti, se loksahti yhteen Jannan sanallistaman aiheen kanssa (“ysärillä ei saanut näyttää heikkoutta”). Olimme molemmat tietoisia, että safari-sanan käyttäminen Varissuon yhteydessä on riskialtista. Tulkittaisiinko se rasismiksi?3 Pidimme rohkeaa nimivalintaa kuitenkin perusteltuna, sillä esityksen keskeinen henkinen maisema on ysäriteiniys. Nuoruus näyttäytyi villieläinten maailmana, jossa käyttäytymistä ohjaavat biologiset vietit, lauman ulkopuolelle jäämisen pelko ja henkisen raatelun kohteeksi joutuminen. Teinisafarilla ei tarkkailla leijonia vaan itseä ja muita ikätovereita. Varissuota katsotaan esityksessä “vain” kaupunginosana eikä Turun huonomaineisimpana lähiönä.
Käytän esityksen rakenteesta muistamisen vertauskuvaa. Esitys ei rakennu Janna Haaviston psykologisen kasvukertomuksen varaan, eikä alussa esitetä ongelmaa, joka sitten kärjistyy ja lopussa ratkaistaan. Sen sijaan esityksessä ajelehditaan muistosta toiseen, paikasta paikkaan. Hetkien välille syntyy kytköksiä ja syy-seuraus- suhteita, mutta tilaa on myös sattumalle ja absurdille huumorille.
ITSEVARMA JA ARVAAMATON TAIKA ANSA
Tärkeä esityksen dramaturginen ratkaisu on esiintymisen tapa ja tässä palaan henkilökohtaisuuden käsittelyyn. Puhuimme Jannan kanssa Vakkesta autofiktiivisenä esityksenä. 4 Omaelämäkerralliset, minä-materiaaliset esitykset eivät ole mielestäni täysin verrattavissa autofiktiiviseen kirjallisuuteen, sillä kirja on ajan ja paikan ylittävä taideteos, kun taas esitys on aina preesensissä, tässä ja nyt. Lisäksi esitystilanne kehystää “aidon” ihmisen aina enempi tai vähempi “henkilöksi”. Esittämisen aste riippuu tietysti siitä toimitaanko teatterikontekstissa, jossa näytellään “toista”, vai performanssifestivaalilla, jossa tehdään tekoja “omana itsenä”. Myös teoksen vastaanottotilanne on erilainen: esiintyjä on fyysisesti läsnä ja ottaa vastaan yleisön välittömän reaktion.
Janna oli valinnut esiintymisen tavaksi nykyklovnerian. Se on luonteva valinta, sillä Janna on lajin asiantuntija, itse asiassa ensimmäinen suomalainen, joka on valmistunut klovnerian maisteriksi Tukholman teatterikorkeakoulusta. Lisäksi Janna on erikoistunut fyysiseen ilmaisuun ja karakteerityöhön. Esityksen matkaoppaana toimii Taika Ansa Idé, Jannan kehittämä nykyklovnihahmo, jota hän on käyttänyt aiemminkin esityksissään. T. A. Idé käyttää positiivista ylästatusta ja suhtautuu kaikkeen, ainakin aluksi, uteliaasti. T. A. Idé rakastaa itseään, onhan hän “kaikkien alojen erityisasiantuntija”. Hän ei pelkää ottaa tilaa, eikä hän pyytele olemassaoloaan anteeksi. Taika Ansa on kuin teini, yhtä arvaamaton ja dramaattinen, ja välillä ärsyttävän itsevarma. Hahmossa korostuvat läsnäolo, nopea reagointi ja välitön vuorovaikutus, ja Taika Ansa ottaa myös riskejä, mikä saattaa tarkoittaa epäonnistumista. Esiintymistapa tuo mukanaan esitykseen itselleen nauramisen mahdollisuuden, mikä tuntuu tarpeelliselta vastapainolta henkilökohtaisuudelle.
Vakkessa Jannan keho kantaa kerroksia. Näemme Janna Haaviston esittämässä Taika Ansaa, joka johdattaa katsojat ”myyttisen taiteilija Janna Haaviston nuoruuteen” ja välillä esityksessä vilahtaa myös “itse taiteilija Janna Haavisto”. Identiteettiä ei lukita, vaan sillä leikitään, ja tämäkin muistuttaa minua teini-iästä. Todellisuuden teinijannatkin vaihtelevat identiteettiään koulun hikarista Jokken kippolla hengaavaan pahikseen ja boheemista teatterityypistä muodin edelläkävijään Tukholman trendivaatteet niskassaan. Kun itseä ei lukita yhteen identiteettiin tai oteta kuolemanvakavasti, henkilökohtainen materiaali alkaa paljastaa universaaleja asioita.
Kirkkaimmin tämä identiteettipelin kerroksellisuus on läsnä kuukautisjuhlissa. Taika Ansa saa yleisön nostamaan vodka-smurffilimu-cocktailin ja skoolaamaan taiteilija Janna Haaviston kuukautisille, mutta samassa kertoo Haaviston kärsineen hedelmällisyysongelmista – ja koko ajan me näemme, että oikea Janna on raskaana! Klovnihahmo vetää maton katsojien jalkojen alta ja aiheuttaa ristiriitaisen, yhtä aikaa vakavan ja kepeän tunteen.
Yhteisen prosessimme alussa Janna tunsi olevansa jumissa muistojensa kanssa. Niitä oli hankala muunnella, teki mieli pysyä vain faktoissa. Dramaturgi ei ole sidoksissa tekijän tunnekokemukseen, vaan tarkastelee materiaalia “vain matskuna”. Esitys kaipasi lisää kierroksia. Mietimme sellaisia katsojia, jotka tulisivat katsomaan esitystä ensisijaisesti Varissuon takia ja joille Janna olisi persoonana never heard. Heille ei riittäisi pelkkä anekdoottien vyöryttäminen.
Olin itse erityisen innoissani niistä kohdista, joissa Taika Ansa kehui Janna Haavistoa, ja siksi kannustin kärjistämään. Itsekehu liittyy olennaisesti esityksen ydinsisältöön. Niin ysärillä kuin yhä nykyäänkin tyttöjen ja naisten odotetaan pienentävän itseään ja piilottamaan suurin piirtein kaikki ominaispiirteensä. Naisten pitäisi olla lähinnä ohuita, sileitä ja hiljaisia koristeita. Miesneroille pystytetään kyllä patsaita, annetaan palkintoja ja perustetaan liputuspäiviä – eli siis totta kai Ysärin teinisafarin täytyy olla fanikierros myyttisen taiteilija Janna Haaviston kiilakorkotennareiden jäljille! Käytin “mitä jos…?” -kysymystä apuna. Mitä tapahtuisi, jos aivan kaikki Varissuolla liittyisi Janna Haavistoon? Mitä jos kalliot olisivat muotoutuneet juuri tällaiseksi, siksi että Janna Haavisto kulki niillä vuosina 1980-1999? Mitä jos tekisimme esitystä niin kuin teini, joka uskoo olevansa maailman keskipiste? Taika Ansa alkoi jutella ohikulkijoille, koirille ja variksille, koska he kaikki ovat paikalla vain Janna Haaviston takia.
YLEISÖSUHTEESTA
Kun tehdään esitystä julkiseen tilaan, katsojan roolia täytyy pohtia tarkkaan. Perinteisessä teatteritilassa kaikki tietävät, että yleisö istuu paikoillaan ja seuraa näyttämön tapahtumia ja sitten lopussa taputetaan. Katsojan rooli on olla todistaja ja kokija. Paikkasidonnaisessa esityksessä katsoja ei aina tiedä, miten toimia, joten esityksen fyysisiä ja psyykkisiä turvarakenteita täytyy miettiä etukäteen. Jos katsoja kokee olonsa epävarmaksi, hän saattaa alkaa vastustaa esitystä. Hommasta tulee jäätävää sekä esiintyjille että yleisölle.
Opastettu kävelykierros tarjosi katsojille tutun rakenteen. Esityksen alussa Janna, jo Taika Ansa Idén roolissa, minglasi katsojien kanssa. Hetki oli tärkeä erityisesti sellaisia katsojia ajatellen, jotka eivät olleet koskaan nähneet yhtään Grus Grusin esitystä ja jotka ovat tulleet katsomaan ehkä täysin erilaiseksi kuvittelemaansa esitystä. Katsojien odotukset ikään kuin nollattiin ja heille annettiin esityksen “lukuohje”. Taika Ansa puhutteli katsojia Janna Haavisto -seuran jäseninä eli he saivat roolin, johon eläytyä valitsemallaan tavalla, tai olla eläytymättä. Janna kertoi myös kävelykierroksen säännöt, minkä jälkeen hän johdatteli katsojat havainnoimaan ympäristöä aistit avoinna.
ESITYS JA VARISSUON TEINIT KOHTAAVAT
Testasimme esityksen toimivuutta koekatsojilla useaan kertaan. Minusta oli erityisen hyvä (ja harvinainen ratkaisu), että koekatsojavaihe jakautui useammalle viikolle. Normaalisti koeyleisöä saadaan mukaan aivan loppuvaiheessa, jolloin on kiire saada kaikki valmiiksi. Olimme jo aiemmin kahdenkeskisissä treeneissä huomanneet, että ohikulkijat, erityisesti nuoret, kiinnostuivat oudosta toiminnastamme ja lähtivät seuraamaan esitystä. Esityksen, maksaneen yleisön ja tämän todellisen Varissuon kohtaaminen toi esitykseen kokonaan uuden tason. Hommaan tuli mukavaa arvaaamattomuutta! Vähän niin kuin koko esitys olisi ollut herkkä ja haavoittuvainen mutta kokeilunhaluinen teini, joka ei täysin tiedä rajojaan! Taika Ansan klovnin logiikka sekä Jannan avoin läsnäolo ja nopea reagointikyky kuitenkin toimivat jo harjoituksissa turvarakenteena haastavissakin tilanteissa.
Oli koskettavaa ja myös ristiriitaista nähdä, miten ysärinuoruuden ilmiöt toistuvat yhä edelleen. Tytöt tarkkailivat esitystä yleensä etäämpää ja lipuivat varovaisina yleisön ja Taika Ansan liepeille. Teinipojat puolestaan tunkeutuivat esitykseen kysymättä, he keskeyttivät ja yrittivät omia koko shown. Kun nuorisotalon pihassa tanssittin limudiskossa, tytöt seurasivat Taikan koreografiaa, mutta pojat sooloilivat ja esittelivät koko liikerepertuaarinsa.
Ensi-illassa limudiskoon lyöttäytyi poikaryhmä. Yksi kehui omistavansa massiiviset pallit, toinen heittäytyi diskotunnelmaan ja esitteli notkeaa lantiotaan. Uhoaja toisteli palli-asiaansa, kunnes Taika reagoi ja pyysi kertomaan palleista lisää. “Sulla ei ole palleja ollenkaan”, poika sanoi ja Taika Ansa vastasi: “Mistäs tiedät!”. Yllättävään vuoropuheluun reagoitiin yleisössä nauramalla, mutta tanssista nauttiva poika tulkitsi tilanteen toisin. Hän koki, että yleisö nauroi hänen upealle liikekielelleen ja purskahti itkuun. Janna reagoi hetkessä ja lohdutti poikaa. Hetki yhtä aikaa nauratti, hämmensi ja kosketti. Esityksen keskeinen havainto törmäsi nykyhetkeen ja muuttui uudeksi todellisuudeksi: saako nykyajan teinisafarilla näyttää heikkoutta?
Lähteet ja viitteet
1.Saara Rautavuoma & Elina Snicker (toim.): Näytelmän tulevaisuus. Puhetta laadusta. https://www.tinfo.fi/documents/uno_naytelman-tulevaisuus_web-sivuittain_2022.pdf
2. Toisinaan pohdin myös mitä esitys tekee todellisuudelle ja mihin todellisuus tarvitsee esitystä.
3.Safari on swahilinkielinen sana, joka tarkoittaa (tutkimus)matkaa. Sana yhdistetään Afrikan savanneilla tehtäviin retkiin, mutta myös Suomessa järjestetään poro- ja karhusafareita.
4. Autofiktio on kirjallisuudesta lainattu termi. Sillä tarkoitetaan teosta, yleisimmin romaania, jossa kirjailija käyttää itseään kertojana ja päähenkilönä. Autofiktiivisen teoksen sisältö koostuu kirjailijan oman elämän “tosi” materiaalista ja fiktiosta, sepitteestä. Autofiktion määrittelystä (sekä sen hyvyydestä ja huonoudesta) kiistellään kirjailijoiden keskuudessa jatkuvasti.
FI 
SV 
EN