Uimahallin rappusissa kuulen ohimennen mummon sanovan toiselle “Kaikki mikä liikkuu on hyvä” ja molemmat nauravat – uimavöistä päätellen ovat menossa vesijuoksuun. “Kaikki mikä liikkuu on hyvä”. Mieleni täyttyy kuvista: mummot seivästävät lautaselta poisryömivää ateriaa, salilla lihasta pumppaava kurkkailee ympäriinsä (muka ohimennen, salaa), kuntopyöräilija joka polkee polkemistaan mutta pysyy paikallaan (ehkä jopa kypärä päässä), makaavaa ruumista jossa näkymätön maatumisprosessi on alkanut (sisäistä liikettä liikkumattomassa), nukketeatteriverkosto Aura of Puppetsin “Elotonkin liikuttuu”-kangaskassi (mainoslause on mitä mainion ja kova lupaus esitykselle).
On hirveätä saada toisinaan itsensä kiinni siitä, että tarpeettomasti asettuu niin, että yleisö varmasti näkee koko minut ja “miten minä nyt tässä olen olevinani” (esim. tiedostaen neljännen seinän) ja sortuu poseeraamiseen, asentoihin joissa ei ole “tyhjyyttä” asioiden tapahtumiselle (tämä ajatus on vielä kesken). Mitä tässä esitetään-esitellään? Taitoa seistä epäluonnollisesti?
Kotona keltarintainen lintu (talgoxe?) lentää ikkunasta sisään. Älä liiku! Tyst! Stilla! huudan sille samalla kun hamuilen vilttiä jolla ohjailla lintu takaisin sinne mistä tuli. Lintu pelästyy, lentää päistikkaa ikkunaan, kuuluu tumps, niska taittuu. Kiroan itseäni ja typerää tottumusta pitää ikkunaa auki satoi tai paistoi.
Lintu ei ollut tietoinen tilan neljännestä seinästä – tässä tapauksessa ikkunasta. Mutta sen pyrkimys ja suuntaus oli erittäin selvä – pois täältä ja äkkiä.
Kokeilu 1: Asetu frontaalisti yleisöön elehtimään yleisölle pyrkimyksiäsi vieressä seisovaan kanssaesiintyyjään. Mitä tapahtuu? Itse huvitun ja houkutus pelleilyyn, tiettyyn kahdella kortilla (suunnalla?) pelaamiseen kasvaa. Mutta mitä jos edessä on neljäs seinä* ja teen tietoisen/tiedostamattoman päätöksen tehdä yleisön näkemisen eteen enemmän kuin esim. näyttämöllisissä olosuhteissa toimimiseen? Mitä tapahtuu? Minussa tapahtuu kehon ja mielen vinoutuma, liikkeet suuntautuvat mielessäni epämääräiseen osoitteeseen, en osaa lukea edes itseäni, pyrkimyksiäni toiseen (paitsi että haluan olla selkeästi esillä). “Kaikki mikä liikkuu on hyvä”, kyllä vain, mutta suunta? Pyrkimys? Keskeneräisyys? Kuuntelu? Heittäytyminen? Kitka? Yllätykset? Hiljaisuus? Pysähtyneisyys? Rehellisyys? Tietoisuus? Sinänsä ei mitään uutta auringon alla.
Minulla ei ole (ainakaan vielä) pakkomielteitä näyttelijäntaiteellisesta estetiikasta ja tiedän että esim. klovneriassa (nenä) ja naamiotyöskentelyssä (naamio) frontaaliin avaudutaan – reaktiot, aikomukset ja suunnat näytetään, ne esitellään koska se on tarpeellista. Mutta äh kun ei tiedosta että niin tekee tarpeettomasti, ja hui hirveys kun sen tiedostaa, jää kiinni itse teosta! “Kaikki mikä liikkuu on hyvä”. Liikettä pääkoppaan!
(*) Neljäs seinä viittaa näyttämötaiteissa kuvitteelliseen ja näkymättömään seinään katsojien ja näyttämön välissä. Neljännestä seinästä puhutaan myös fiktiivisissä taiteissa, kuten kirjallisuudessa, elokuvissa, televisiossa, radiossa, sarjakuvissa ja videopeleissä. (Wikipedia)