Lapsille ruutiniit tuovat turvaa. Yhteiskuntarakeenteemme perustuu yhä pitkälti 8-16 työskentelyyn. Freelancer taiteilijalla päivät ovat puolestaan vaihtelevia. Se on tietynlaista vapautta ja sopeutumiskykyä, eikä päivät toistu mekaanisesti. Joskus kuitenkin on niin sanotusti liikaa aikaa reflektoida itseään ja ympäristöään. Mieli saattaa kiihtyä ja kynnys taiteellisen työn aloittamiseen nousee. Vapaudesta tuleekin arjessa ahdas. Taiteellinen residenssi on kohdallani helpoin keino löytää työrutiinit. Koska huomio ei kiinnity arjen pyörittämiseen ja koska vieraassa paikassa saatan jopa kaivata turvaa, yhtäkkiä minulta löytyy mitä suurinta itsekuria rutiineihin. Mm. aamujoogaan, jonka kanssa taistelen kotiarjessa. On paradoksi, että ajassa ja paikassa, jossa olen täysin itseni herra, hakeudun ruutiineihin, jotka huoltavat mieltä ja kehoa, kun taas arjessa, jossa tarvitsen niitä selviytyäkseni, priorisoin usein jotain muuta.
Tietysty residenssi on erityinen etuoikeutettu tila ja sitä ei halua hukata. Mutta kyllä työarkenikin on erityistä. Ei helppoa, eikä varmaa, mutta erityislaatuista ja valtavirrasta poikkeavaa. Miksi en kunnioittaisi sitäkin selkeämmillä rutiineilla?
Viime blogissa pohdin, mitä löydän Afrikasta. Löysinkö siis tarpeen rutiineille? Vai paremminkin myönsinkö tarpeeni? Kehitysmaassa asiat näkee yhtäkkiä yksinkertaisemmin. Täällä elämä on pitkälti rutiinia; selviytymistä, koska turvaverkkoja ei ole. Jos ei löydä töitä tai muuta rohkaisevaa toimintaa, muodostuu rutiini alkoholin ympärille. Ja näinhän se on myös omissa lähikuppiloissamme.
Karin Bojs:in kirjassa “Min europeiska familj, de senaste 54 000 åren” todetaan mielenterveysongelmien kulkevan suvuissa, jossa on taiteilijoita. Klisee epätasapainoisista taiteilijasuvuista on siis jo todistettavissa geenitutkimuksilla. Ei, en yritä tässä tunnustaa mielenterveysdiagnoosia, mutta myönnän saaneeni osani masennuksesta ja ahdistuksesta muun muassa rankkojen elämänmuutosten yhteydessä. Eikä tämäkään ole suuri tunnustus sillä parisuhde-eroani käsittelin Saaren kartanon residenssissä 2013. http://www.koneensaatio.fi/rohkeat-avaukset/residenssivieraat/2013-2/ Kriisissä rutiinit ovat aina muodostaneet tärkeän turvan, jotta mieli ei velloisi villinä ja ei unohtuisi omaan surukuplaansa. Jopa hengittäminen välillä unohtuu. Ainakin kun alkaa jännittää lavalla tai ihan oikeassa elämässä.
Huokaisen syvään!
Olen kuullut itseni sanovan vihaavani rutiineja. Erityisesti, koska ne ovat tylsiä. Mutta silti rakastan syömistä sekä nukkumista ja ne kuuluvat ruutiineihin, eikö?! Onko minulla asenneongelma? Voisinko valita lisää rutiineja, joista pidän ja jotka ovat minulle hyväksi? Vaikka edes pieniä!
Olen aina ymmärtänyt vanhan sanononnan: “Rajat ovat rakkautta.” tarkoittavan toisen rakkaudesta asettamia rajoja. Mutta oivallan nyt, että sanonta käsittää myös rakkauden itseä kohtaan.
Näin Mama Africa näpäyttää itsetiedostavaa skandinaavia!
