Ollako vai ei.
Sitä kysymystä pyöritellessä työskentelin edellisen teatterilähijakson aikana Grus Grus Teatterin työryhmässä Turun linnassa. Oman elämän draamassa kysymykseen tuli yllättäen ja tilaamatta vastaus, että ei olla.
Hamlet kevään jälkeen sovittiin kotiväen kanssa, että pidän teatterihommista pari välivuotta. No, pari vuotta alkaa olla lusittu ja kun kotiväki hakeutui uusiin lavasteisiin (toki lapsinäyttelijät vierailevat molemmissa tuotannoissa säännöllisesti n 50/50), joten aikaisemmalla välivuosipäätöksellä ei liene enää painoarvoa muutenkaan. Summa summarum: pikkuhiljaa ollaan hakeutumassa taiteen pariin, joka minun kohdallani tarkoittaa Henkisen lentoyhtiön Grus Grus Teatterin matkoille osallistumista. Katsellen, kuunnellen ja sopivaa produktiota haeskellen.
Itsellänihän on se hyvä (tai huono) tilanne, että minulla on ”oikea” työpaikka Pirkanmaan pelastuslaitoksella. Hyvää siinä on säännöllinen kuukausitulo (leikillisesti olen nimennyt sen pitkäaikaiseksi apurahaksi Tampereen kaupungilta) ja huonoa saman asian toinen puoli: säännöllinen työaika, jolloin aikataulut mahdollisissa produktioissa ovat aina haasteellisia (mutta eivät mahdottomia).
No tämän tilannepäivityksen jälkeen pieni mielikuvaharjoitus tai aihelma, jota olen joskus pyöritellyt päässäni ja voisi olla jollain formaatilla toteuttamiskelpoinenkin.
”Pöytä vertaus
Kuvassa/näyttämöllä pöytä ja pöydän ympärillä muutamia hahmoja (ihmisiä, olioita tms.)
Pöydässä on ruokaa riittävästi kaikille, ja kaikki alkavat syödä.
Aluksi homma toimii sujuvasti kun kaikki saavat kyllikseen. Porukkaa alkaa ilmaantua pöydän äärelle lisää, ja silti sitä riittäisi jos se jaettaisiin tasapuolisesti.
Kohta kuitenkin toiset alkavat haalia enemmän ja toiset, ehkä ujoimmat, hitaammat, eivät ehdi ottaa, saavat vain nopeampien murusia. Härskeimmät alkavat hamstrata ruokaa ja käyvät sillä kauppaa, ostavat ruualla palveluita, vaikka selän rapsutusta, seksiä yms.
Jotkut luovat suhteita ja hankkivat ruokansa siten, muutamat alkavat esittää temppuja ruuan eteen.
Yksi alkaa väittämään, ja jotkut uskovat, että on olemassa joku ylituomari, jonka sääntöjen mukaan täytyy toimia. Tietysti vain ”julistaja” ja hänen klaaninsa pystyvät tulkitsemaan ylituomarin viestejä, ja näitä tulkintoja vastaan heidän kuuluu saada osansa hupenevista ruokavaroista.
Mässäily, kaupankäynti hamstraus, julistus yms. jatkuu kunnes pöytä on tyhjä, ruokaa ei enää ole kuin jollakulla joka on sitä hamstrannut ja jemmannut johonkin muka piiloon. Lopulta kaikki käyvät hänen ja varaston kimppuun, syntyy lyhyt ja brutaali tappelu jonka lopputuloksesta ei jää epäselvää. Kaikki syödään kiivaasti, kunnes ei jää kuin hiljaisuus.
Hämärä, sitä kestää jonkin aikaa, sitten valo nousee ja kaksi hahmoa imestyy epävarmasti kasan alta ja katselee valon noustessa ympärilleen. Huomaavat jossain pienen ruokapalan, ”omenan” ja ottavat sen ja jakavat keskenään, ottavat ompusta siemenet ja kylvävät ne ”ruumiskasaan” ja jäävät odottamaan satoa.”
Markku Tuulenkari
