Tove Idström (1954-2019)
Kirjoitin tämän blogitekstin heti kuultuani Toven kuolemasta, mutta jotenkin en saanut tätä vielä silloin julkaistua. En osaa enää “fanittaa” ketään, tai niin luulin, mutta nyt on tunnustettava, että kyllä minä sinua ihailin ja ihailen yhä ja luultavasti aina. Tavallisesti käsitän kuolemat hitaasti. Saatan säpsähtää tiedon kuultuani vasta vuotta kahtakin myöhemmin, mutta Tove Idströmin pois meno horjutti heti ja oli pakko kirjoittaa.
Hän oli yksi parhaista ellei paras suomalainen elokuva- ja TV-käsikirjoittaja. Oli onni olla hetki hänen opetuksessaan ja ne kerrat kun hänet tapasin ovat jääneet kirkkaina mieleen. Kirkkaus on nimenomaan sana, jonka häneen yhdistän. Hyvät dramaturgit ja käsikirjoittajat jäsentävät latistamatta maailmaa, he kirkastavat tätä kaikkea, mitä tieteishumoristi Douglas Adams kutsui “yleiseksi sekasotkuksi”. Toven sekä töistä että hänestä ihmisenä säteili se, mikä sivistyksessä ja älyssä on hyvää. Hän oli poikkeuksellisen terävä ja lukenut, mutta en muista hänen briljeeranneen sillä. Hän ei katsonut ihmistä ylä- tai alakulmasta, vaan silmän korkeudelta. Minulle jäi kuva, ettei hän ei ylentänyt eikä alentanut itseään. Tässä itseinhoisessa Suomen maassa Tove oli minun silmissäni poikkeusihminen. Voisi luulla, että tämä kuvailemani ihminen olisi ollut näkymätön, mutta ei, hän säkenöi. Ja erityispiirre, jota en voinut olla rakastamatta hänessä: hän vihasi “reippautta”.
On kosmista ironiaa, että samalla viikolla kuoli myös Matti Nykänen. Kuinkahan moni on edes kuullut Tovesta? Kyllä minä hänelle patsaan toivoisin, vaikka itse hän varmaan ärsyyntyisikin ideasta ja no niin no… Kun kuvittelen, miten hänen elinvoimansa muuttuu patsaaksi on vaikeaa hengittää ja nyt haluan mielikuvan pois. Ehkä ei sittenkään patsasta, tai siis ei, mutta jos ei patsasta, niin mitä?
Kuinkahan monta kertaa sinä olet katsonut näppäimistöä, niin kuin minä nyt ja yrittänyt löytää oikeita sanoja?
Parasta, että jätän tämän lopun avoimeksi.