Opiskelin elokuvaa vuosituhannen vaihteessa ja Tarkovski oli yksi niistä tekijöistä, jotka kuuluivat osastoon “pakkopulla”. Joko hänen töitään ylistettiin kritiikittä tai sitten niitä pidettiin piinaavina. Aloitin Stalkerista, enkä sitten muutamaan vuoteen enää katsonut muuta häneltä – rasti seinään, katsottu on, en nukahtanut. Olin sitä mieltä, että ne, jotka väittivät pitävänsä Stalkerista olivat pelkkiä “wanna be”-älyköitä. Myöhemmin kuitenkin katsoin sopivalla hetkellä ja vakuuttavalta ihmiseltä tulleesta kehotuksesta Nostalgian ja ovi Tarkovskin elokuviin narahti auki ja jäi selälleen.
Noin 10 vuotta myöhemmin tein Grus Grus Teatterin nykyisen ydinryhmän kanssa Stanislav Lemin Solarikseen perustuvaa tieteisnäytelmää Turun kasvitieteelliseen puutarhaan. Tarkovskin elokuvaversio Solariksesta kuului osaksi suunnitteluprosessia ja pian päädyin katsomaan myös Stalkerin uudestaan. Molemmat ovat scifiä, mutta eivät sitä niin tuttua tehosteoopperaa. Stalker viekin yhdenlaisen antispektaakkelin niin sanotusti perille. “Spektaakkeli” on sana, joka yhdistetään usein scifiin. Antispektaakkeli taas tuo tieteiskontekstiin jännitteen, jopa pienen ristiriidan tunnun. Ristiriitaa ei kuitenkaan ole sisällön tasolla. Se on olemassa vain tottumuksessa siitä mitä scifiltä odotetaan. Teatteri ja scifi ovat myös vähän samantyyppisessä jännitteessä. Ne eivät mielikuvissa tahdo istua samaan kuvaan. En avaa tätä ajatusta tässä nyt enempää. Huomasin Q.2 -esityksen jälkeen, että olin alkanut samaistua stalkerin hahmoon, puolirikolliseen, joka vie ihmisiä tuntemattomaan ja kysyy koko toiminnan mielekkyyttä.
“Q.2 – futurum in memoriam” -esitys Turun kasvitieteellisessä puutarhassa. Kuvassa Ishmael Falke (kuvaaja Ville Kurki)
Tarkovskin Stalker oli alkanut puhutella minua suoraan henkilötasolla. Huomasin, että kun teen esityksiä, siis ohjaan ja väännän dramatugiaa, vien ihmisiä aina jonnekin tuntemattomaan. “Päämäärä tuntematon” on työni elinehto. Olen tekijänä sellainen, että jos maali on “valloitamme tuon kukkulan”-tyyppinen suoritus menetän mielenkiintoni ja motivaationi välittömästi. Minulle koko touhu on loputonta etsintää ja löytöretkeä. Olen aina matkaan lähtiessä kuitenkin varma, että “jotain on”.
Luin Arkadi ja Boris Strugatskin Huviretki tienpientarelle romaanin, johon Stalker elokuva perustuu. Kysymyket päämääristä ja omista motiiveistani syvenivät. Vaikka ensin romaani tuntuikin melkein kioskikirjallisuudelta, oli siinä myös jotain vastaansanomatonta. Ajan myötä sen arvo on silmissäni aina vain noussut ja joudun varmasti palaamaan siihen vielä pitkään.
Kasvitieteellisen puutarhan Q.2 -esitys oli käytännössä ollut neljä monologia, jotka kietoutuivat yhteen. Tuli idea kääntää asetelma ympäri. Minä näyttelen ja muut ohjaavat, auttavat minua etsinnässä. Meni taas muutama vuosi, eikä sopivaa hetkeä löytynyt.
Kun kuvittelee “käänteitä” elämässään on luultavasti falski ja valheellinen, silti aion nyt tehdä niin. Tiedän tämän seuraavan kuulostavan pateettiselta, mutta koen sen olevan totta.
Kun ohjasin Hamletin vuonna 2016, koin perusteellisen tyhjentymisen, tuli jonkinlaista kuolemaa tai pysyvää unta muistuttava tila, että olen tehnyt kaiken, että ei ole muuta annettavaa, enää ei tarvitse tehdä esityksiä. Silti tein töitä tottumuksesta, raadoin järkeä vailla, kuten aina. Taustalla kuitenkin tämä tyhjenemisen olotila ei ollut poistunut. Kyse ei ole masennuksesta tai negatiivisesta kokemuksesta. Oli aika aidosti kysyä pitäisikö tosiaankin lopettaa.
“Hamlet, koko totuus” -näytelmä Turun linnassa, kuvassa Jaakko Ohtonen (kuvaaja Franziska Rauch)
Vuosi 2018 on Grus Grus Teatterin kiireisin tähän mennessä: ensi-iltoja, keikkoja ja näiden lisäksi tekijöiden töitä myös muissa teattereissa. Kaikki tämä synnytti aikataulullisen rubikinkuution. Alkuperäinen idea siitä, että ydinryhmä ohjaisi minua kävi mahdottomaksi. Olin vähällä ohjata kiukkupäissäni itse itseäni, mutta siinä ajatuksessa jotakin ihan liian “Ramboa”, jotain liian yksinäistä. Ratkaisu oli lopulta luonnollinen ja nyt tuntuu, että juuri näin sen piti mennä.
Meillä oli, nyt jo maan tasalle jyrätyn Sorin nuorisotalon yläkerrassa, kolmisen vuotta yhteinen työhuone ohjaaja Tommi Silvennoisen kanssa. Olemme jutelleet taiteesta, teatterista, maailmasta ja siinä sivussa Tarkovskista määrättömät määrät. Meille tyypilliset keskustelut kestävät lähtökohtaisesti tunteja. Juttua tulee, eikä se tunnu ehtyvän koskaan. Pyysin Tommia ohjaamaan. Pohjaksi otettiin Strugatskien Huviretki tienpientarelle.
Irmeli Haapasen tekemästä Turun Sanomien haastattelusta. Kuvassa, vas. Ville Kurki, oik. Tommi Silvennoinen
Käytännössä harjoittelu oli sitä, että tehtiin samaa kuin aina: puhuttiin ja sitten puhuttiin lisää. Tavattiin ja puhuttiin, käveltiin mahdollista esityspaikkaa ympäri ja ristiin rastiin – ja puhuttiin. Sitten tulikin jo ensi-ilta ja esitykset. Varsinaista rajaa harjoitusten ja oman elämän välillä ei ollut. Loputon keskustelun ja pohdinnan virta vain pullautti ulos esityksen.
Stalker on noin ¼ fiktiivinen rooli ja ¾ todellinen osa elämääni ja minääni. Kysymykset, joita esityksessä kysytään ovat todellisia, eivät pelkkiä keinoja teoksen sisällä. Stalker, henkilö, joka katsojia kuljettaa olen minä sellaisissa varusteissa, joita matkalla tarvitsen. Fiktiotaso ja esim. puvustuksen pienet valinnat ovat mauste tai suola, maailma todellinen.
Kyse ei ole minusta. Kyse ei ole enää siitä onko minulla annettavaa. Tämä “minä”, mikä se sitten ikinä onkaan, jatkaa kunnes katoaa maailmasta – jälkiä jättäen.
